Eikä hänellä ollut aikaa ajatella syntymätöntä lasta, sillä hänellä oli kylliksi työtä hoitaessaan taloa. Hänellä oli kädet täynnä työtä, eikä pienokaisen vaatteiden valmistus tuottanut hänelle iloa eikä riemua, se oli vain velvollisuus, joka oli omantunnonmukaisesti suoritettava.
Kun Kai sitten oli syntynyt ja hän kuuli hänen ensimäisen huutonsa, niin ottiko hän hänet ihastuksen ja riemun valtaamana syliinsä?
Ei, jos hän tahtoi olla rehellinen, ja siitähän tässä nyt oli kysymys, niin ei hän voinut sitä lainkaan sillä tavalla muistaa.
Hän oli ensin tuntenut sanomatonta vapautusta, kun tuskat lakkasivat, ja kiitollisuutta sen johdosta, että tämä elontaistelu oli loppunut, ja sitten kun hän ensi kerran katsoi lapsensa kasvoihin, niin hän teki sen jonkunmoisella nuorekkaalla uteliaisuudella, aivan kuin johonkin outoon ja arvoituksentapaiseen, jota hänen nyt tuli oppia tuntemaan.
Vasta jokapäiväisten velvollisuuksien kerällä, kun pienokainen avuttomuudessansa riippui niin kokonaan hänen huolenpidostaan ja suojastaan, heräsi äidinrakkaus hänessä ja tämä tunne kasvoi päivä päivältä ja liittyi kokonaan hänen omaan elämäänsä, kunnes se tuli yhtä kuolemattomaksi kuin hän itsekin, suuremmaksi häntä itseänsä.
Mutta se oli hiipinyt hänen sydämeensä vähitellen, se ei kuulunut itsestään hänen luonteesensa, eikä ollut mitään itsestään selvää.
Vasta sitten hän tunsi, että poika oli hänen omaa lihaansa ja vertansa, ja iloitsi siitä, kun hän näki kuinka suuresti lapsi sekä mieleltään että ulkomuodoltaan oli hänen itsensä ja Esbenin kaltainen, kun hän huomasi, että poika oli tanskalainen, samoin kuin hän itsekin, eikä saksalainen, niinkuin lapsen isä.
Ja kun häntä kohtasi se kova koettelemus, että joku teki vääryyttä hänen lapsellensa, — ja se oli suuri vääryys, — niin silloin hän ensi sijassa oli äiti, ei mitään muuta kuin äiti, vaikkapa se mies, jota hän rakasti, olisikin tämän vääryyden tehnyt.
Siten nuo kaksi, Valdemar ja Karen, ajattelivat itseksensä. He olivat liian arat ilmaistaksensa ajatuksiansa toisillensa.
Siten he koettivat itsekseen ajatellen päästä selvyyteen ja selvittää kareja hiljaisuudessa niin hyvin kuin he saattoivat. Se oli salaisuus heidän ja Jumalan välillä, eikä se liikuttanut ketään muuta ihmistä.