"Sinä saat mennä, pikku Ebbe", sanoi hän. "Nimismies ei salli sinun olla täällä."
"Sepä oli somaa", vastasi Ebbe, repien kiharaa tukkaansa ja läksi kokoomaan tavaroitaan myttyyn.
Sitten hän sai hyvän aterian ja sekä Karen että Kai katselivat häntä surumielin.
Ebbe vilkutti silmiään ja pyyhki niitä kätensä selällä, ja sitten hän kiitti ruuasta ja omasta puolestansa.
Kun hän läksi, niin hän katsoi pitkään taaksensa, niinkuin hän ei sittenkään olisi tahtonut lähteä.
Mutta seuraavana aamuna hän tuli takaisin aivan hengästyneenä, pieni vankka ruumis kiireestä kantapäähän asti täynnä velvollisuuden tunnetta ja palvelusintoa, saadakseen suorittaa totuttua työtänsä.
"Sinäkös se olet?" kysyi Klaus. "Niin, minä se tässä olen. Isä suuttui.
Isä sanoo, että hänellä itsellään on valta määrätä minusta. Jos hän
sanoo: mene! niin minä menen, ja jos hän sanoo: tule! niin minä tulen.
Siihen preussilaisilla ei ole mitään sanomista. Niin isä sanoi!"
"Se on oikein!" sanoi Klaus. "No, no, lähdetään sitten yhtenä, pikku
Ebbe!"
Ja sitten Klaus kertoi Karenille, että samoin oli vastikään käynyt Sten Martensille. Hänenkin olisi pitänyt tilata "Danevirke" lehteä ja vielä lisäksi erota kaikista kansallisista yhdistyksistä. Mutta siinäpä nimismies oikeaan osasi, sillä pojan isä itse oli itäpreussilainen, ja itäpreussilainen suuttui silmittömästi, kun nimismies tahtoi sekaantua hänen vanhemmanoikeuteensa.
"Ja se on aivan oikein. Antakaa vain saksalaisten itsensä maistella mehua, niin saisimmepa kuulla!"