"Niin, sen voit jättää minun huolekseni", sanoi Madsen.
Hän oli aina varma asiastansa.
Tämä suuri päivä koitti ja Karen näki koko vaunujonon kummultansa.
Kun se oli kulkenut ohi, niin sitä seurasi vielä viimeisissä vaunuissa neljä santarmia, joiden oli määrä pitää silmällä, että kaikki kävisi hyvässä järjestyksessä.
Mutta näiden vaunujen edellä olivat tyhjät vaunut, joita Madsen ajoi.
Madsen vilkaisi Kareniin, mutta Karen ei voinut sittenkään käsittää mikä niitä vaunuja vaivasi, sillä ne vierivät ojanreunalta toiselle ja näyttivät niin ihmeen epäilyttäviltä.
Karen kohosi penkiltänsä.
Mutta mikä Madseniin meni? Joko hän oli humalassa tai hullu, tai — sinä hyvä Jumala!
"Madsen, varokaa! Muuten kaadutte ojaan!" olisi Karen tahtonut huutaa, mutta Madsen ajoi syrjään.
Hän pysähtyi äkkiä, niin että vaunut kääntyivät poikittain tielle ja salpasivat eteenpäin pääsyn, ja sitten hän asettui nukkumaan vaunujen pohjalle.