Madsen nukkui vanhurskauden unta.
Samassa hetkessä kohosi Danebroglippu joka ainoan tangon päähän, joita kylässä oli ja vaunu jono kiiti hyvää kyytiä eteenpäin antaen Madsenin nukkua teloillansa.
Riemuitsevia eläköönhuutoja kajahteli ja kaikki lapset seisoivat ovilla ja liehuttivat pieniä Danebroglippuja.
Sillä välin Madsen yhä nukkui, eivätkä santarmit päässeet minnekään.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin he saivat Madsenin hereille, ja kun he
vihdoin saapuivat kylään, niin ei siellä tietenkään ollut ainoatakaan
Danebroglippua näkyvissä.
Kadonneet kaikki ikäänkuin hetkellinen, mutta ihana näky!
Juhlassa jälestäpäin kohotettiin Madsenille myrskyävä eläköönhuuto.
"Sillä", sanoi vanha Frandsen, "hän oli kuitenkin yleisen hyvän vuoksi uhrannut hyvän nimensä ja raittiin miehen maineensa."
Eräs järkevä ja vakava mies Pohjoisjyllannista, joka oli mukana ajoretkellä, sanoi:
"Madsenin ei olisi pitänyt sitä tehdä. Se on vain lapsen leikkiä. Ei koskaan pidä kostaa. Madsenin olisi pitänyt seisoa sellaisen yläpuolella."
"Pitäisi sitten sanoa koirallekin, jota kiusataan ja rääkätään, että sen pitää olla siivolla eikä murista pahantekijälle", mutisi Madsen. "Sillä syy on tietysti koiran eikä pahantekijän."