"Minä puolustan Madsenia", sanoi Borris järkevälle miehelle. "Eihän siitä ollut vahinkoa ristinsielullekaan, mutta monta se on ilahduttanut. Koettaisittepa itse, te jotka viisastelette, kuukauden tai pari. Ei voi ymmärtää mitä vääryys on, ennenkuin on sitä koettanut."
Valdemar kääntyi äkkiä miehen puoleen.
"Kuulkaa! Minäpä kerron teille jotakin! Kaarle Kustaan aikana oli myös muutamia järkeviä tanskalaisia, jotka olivat siksi hyväntahtoisia tai puoleksi mielettömiä, että he puolustivat väkivallantekijää, ja sanoivat, että tanskalaiset itse olivat syypäät, koska he salaviekkaudessaan olivat ärsyttäneet häntä. Kun herttainen Kaarle Kustaa ahdisti Tanskaa, niin hän oikeudenmukaisesti vain torjui väkivaltaa. Niin, sitä he sanoivat, mutta se oli valetta! Historia voi sen todistaa. Ja kuudenkymmenenneljän jälkeen ovat ehkä jotkut sanoneet samaa ja puolustaneet Bismarckia. Mutta se on valetta! Meillä on historiallisia todisteita, että hän aikoja sitten oli tehnyt kaikki suunnitelmat ja että hän sanoi: 'Me tiedämme, ettei meillä ole oikeutta, mutta meillä on valta, ja me käytämme sitä!' Ja nyt arvelevat jotkut teistä, että syy on meissä itsessämme. Mutta sekin on valetta! Nyt te sen tiedätte!"
Pian kaikki osanottajat istuivat mukavasti juhla-aterian ääressä suuressa, valkoisessa teltassa, joka oli koristettu kukilla ja pyökinlehdillä.
Siellä pidettiin monta puhetta, siellä naurettiin ja laulettiin sydämenpohjasta, mutta preussilainen santarmi vetelehti ulkopuolella ja kadehti tanskalaisten hyvää tuulta.
Mitäpä hän nyt keksisi pilataksensa tätä juhlailoa?
Aterian jälkeen teltta tyhjennettiin. Oli jo myöhäistä. Pimeys laskeutui maahan ja tilapäiset lamput sytytettiin.
Tanssi alkoi ja Madsen johti tanssia, mutta kesäyön hämäryys pimeni pimenemistään ja lamput paloivat yhä kirkkaampina teltassa.
Mutta nyt santarmi oli keksinyt keinon ja hänelle tuli äkkiä hyvin kiire.
Madsen pysähtyi kesken polkkaa.