"Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'! — Minä jatkan karkoituksia, kunnes tulee rauha. Ensi preussilaisessa suostunnassa tullaan vaatimaan suurempaa apurahaa saksalaisten kansankirjastojen perustamista varten, saksalaisille uutisasukkaille ja saksalaisten maanviljelyskoulujen aikaansaamiseksi. Me tahdomme saada lepoa ja rauhaa 'Pohjoisalueelle'."
Raatimies kiitti "saksalaisen väestön" puolesta "hänen ylhäisyyttänsä siitä huolellisuudesta ja taitavuudesta, jolla hän oli ohjannut maakuntaa."
Oppilaat hurrasivat.
Kansanjoukko oli ääneti. Ja tämä onnettomuutta ennustava äänettömyys taajeni yhä tiheämmäksi. Se tukahutti onnettomuutta ennustaen koko preussilaisen juhlailon.
Seuraavana aamuna kello yhdeksän Eskild ja Valdemar seisoivat katsellen edellisen portilla kun Haderslevin ympäristössä asuvien maamiesten lähetystö kulki siitä ohi. Lähetystö pyysi päästä v. Köllerin puheille.
Ne olivat kelvollisia, vakavia miehiä. Etunenässä kulki puheenjohtaja,
Skau Bukshavesta, hänen jäljessään Juhl Mengsgaardista, Dahl
Tyrstrupista, ja Fogt, Krag, Fink ja Finnemann — kaikki neljä
Stubbumista.
"Jokainen kansa voisi ylpeillä tuollaisista miehistä", sanoi Valdemar ja kohotti hattuaan.
"Niin, niin", mutisi Eskild, joka teki samoin. "Nyt he menevät suoraan jalopeuran kitaan, mutta saapas nähdä, tokko siitä apua lähtee!"
Kaikkialla missä lähetystö kulki, tervehdittiin sitä syvällä kunnioituksella, kunnioituksella, joka tulee jokaisen osaksi, jolla on kylliksi siveellistä voimaa lausua totuutta julki.
Sillä he tulivat valittamaan karkoitusten johdosta, varsinkin palvelusväen karkoitusten vuoksi Kristiansfeldin seuduilla.