Ensi kertaa hän oli näin kauan poissa, mutta hänellä oli Kai mukanansa, ja Klaus ja Bodil olivat kotona, jotta kaikki kävi hyvin.
Pikku- ja latinakoulun oppilaiden koulusoittokunta harjoitti ulkona taivasalla ja soitti korviasärkevästi torvilla ja rummuilla: "Schleswig-Holstein meerumschlungen" ja "Olen preussilainen!"
"Nyt ne soittivat väärin", sanoi Kai, jolla oli hyvä korva. "Äiti, kuuluu aivan siltä kun kissat kotona naukuvat ja lehmät ammuvat."
Kun he läksivät laivalla Aabenraasta, niin Karen ihmetteli, miten sinne oli keräytynyt niin paljon ihmisiä, ja yhä uusia tuli alas satamaan.
Kai katseli uteliaana ja suu selällään kaikkia niitä laivoja, jotka olivat hänen ympärillään. Siellä oli paljo enemmän laivoja kuin tavallisesti.
"Kas, kas!" huusi hän äkkiä. "Tuossa on meidän lippumme! Äiti, meidän lippumme liehuu!"
Karen koetti saada häntä vaikenemaan ja katseli mastonhuippuja, ja hänen sydämensä sykki ilosta hänen rinnassansa, sillä nyt hän keksi, minne kaikkien katseet satamassa olivat suunnatut, ja miksi melkein kaikki ihmiset olivat keräytyneet paikalle.
Se oli Danebroglippu, Danebrog taivasalla, joka liehui Jumalan tuulessa, liehui itse Isted-päivän kunniaksi kolmessa laivassa, jotka lepäsivät satamassa.
"Nuo laivat ovat kuningaskunnasta", sanoi joku, joka oli läsnä.
Karen kertoi sen heti Kaille, joka seurasi toisten puhetta niin pieni kuin hän olikin.