"Jos seisoisit jonkun noiden laivojen kannella, niin olisit Tanskassa", jatkoi Karen, "eikä siellä Saksan keisari eikä saksalainen santarmi uskalla koskea Danebroglippuun."
Karen pani vaistomaisesti kätensä kunnioittavasti ristiin.
Sillä välin he kulkea tupruttivat hymyilevästä Aabenraavuonosta ulommalle. He poikkesivat Eliselundiin ja Varnaesiin ja kääntyivät vihdoin Alsin lahteen.
Kaikkialta tuli vaaleita, juhlapukuisia ihmisiä, jotka täyttivät laivan kannen ahdinkoon asti.
Kaikkien näiden matkustajien joukossa herätti Karenin huomiota varsinkin eräs yksinäinen olento, vanhemmanpuolinen, surupukuinen nainen, jonka kasvoissa oli niin haikea ilme, että Karenin sydäntä kirveli katsellessansa häntä, varsinkin kun kaikki muut olivat niin iloisia ja tyytyväisiä.
Hän ei puhutellut ketään, eikä kukaan puhutellut häntä. Hän astui laivan toiselta laidalta toiselle, voidakseen pitää silmällä kumpaistakin rantaa.
Hänellä oli kartta kädessään, jota hän lakkaamatta tutki. Olisi voinut luulla hänen pelkäävän, ettei hän ollut aivan varma asiastansa, ja samalla hän otti nenäliinan esille ja pyyhki silmiänsä.
Näytti siltä kuin hän olisi seurannut jotakuta rakasta omaista hautaan, ja Karen tuli vaistomaisesti niin omituisen mielialan valtaan. Hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mukana hautajaisissa.
Kun he kulkivat Sottrupin metsän ohi Sundevedin puolelta ja Arnkilsøren sivuitse Alsin pohjoispuolelta, niin Karen ja hänen naapurinsa keskustelivat hiljaisesti näiden onnettomien ja kohtaloa ratkaisevien päivien tapahtumista.
Karenin naapurilla oli tarkka tieto asiasta. Hän selitti ja viittasi milloin Sottrupiin, milloin Arnkilsoreen.