Tällä välin huomasi Karen, että surupukuinen nainen alituisesti pysytteli heidän läheisyydessään, niin, jopa seurasi heitä ja kuunteli koko sielullansa.
Äkkiä hän sanoi hiljaa kööpenhaminalaismurteella:
"Oi, sallikaa minun hiukan puhua teidän kanssanne! Minä kuulen, että te puhutte tanskaa."
Karen katsoi hämmästyneenä häneen ja tuli ajatelleeksi lasta, joka on joutunut vieraitten ihmisten pariin ja joka purskahtaa itkuun, kun se odottamatta kohtaa jonkun kotolaisen.
"Me puhumme täällä kaikki tanskaa", vastasi Karen. "Vieraat vain puhuvat saksaa."
"Todellako? Oi, Jumala teitä siitä siunatkoon!"
"Siitä teidän ei tarvitse kiittää meitä, sillä me olemme tanskalaisia."
Karenin hämmästys eneni.
"Minä mielestäni olen kuullut ainoastaan saksaa, tultuani tänne", mutisi surupukuinen nainen puolustuksekseen.
"Missä te sitten olette ollut?"