"Minä tulin suoraan rautateitse Koldingista ja matkustan huomenna takaisin laivalla Sonderborgista."
"No, sitten te olette puhunut ainoastaan saksalaisen tulli- ja rautatiehenkilökunnan kanssa, mutta ei teidän olisi tarvinnut heillekään puhua saksaa", sanoi Karen, "jos ei teillä itsellänne ole siitä huvia."
Äkkiä hän kääntyi naisen puoleen ja kysyi melkein vastahakoisesti:
"Miksi te tulitte tänne? Koska te lähdette täältä jo huomenna, niin miksi te lainkaan tulitte tänne?"
Nainen katsoi häneen itkettyneet silmät kyynelten vallassa.
"Minun mieheni kaatui Arnkilsøressä", kertoi hän surullisella äänellänsä. "Ja minä tahdoin vain kerran vielä ennen kuolemaani nähdä sitä paikkaa, missä hän kaatui, ja hänen hautaansa."
"Ja te ette ole nähnyt sitä ennen?"
"En — en ole voinut."
Hän löi tuskissaan kätensä yhteen.
"Oi, hän oli niin nuori, niin kaunis, täydessä miehuudenvoimassansa, ja me olimme olleet vain seitsemän kuukautta naimisissa, ja nyt minä olen viidenseitsemättä vuotias!"