"Ja senkö vuoksi te heti lähdette pois? No, eihän vihollinen kuitenkaan ole teidän kintereillänne."
Valoisa hymyily ilmeni Karenin kasvoille.
"Katsokaa ympärillenne! Teidän ympärillänne on vain maanmiehiä, ja me taistelemme samaa taistelua, kuin vainajatkin taistelivat, ja sitä meidän lapsemme ja lastenlapsemmekin jatkavat."
Mutta nainen veti mustan harson silmilleen, peittääkseen kyyneliään, ja
Karen pudisti päätään ja poistui hänen luotaan.
Toinen hautoi vain suruisessa mielessään entisyyttä, ja kadottamaansa onnea, toinen eli vain tulevaisuutta varten ja sen hyväksi mikä oli takaisin voitettava.
He eivät ymmärtäneet toisiansa.
Kun Karen ja Kai nousivat maihin Sonderborgissa, niin surupukuinen nainen nyökkäsi heille hyvästiksi ja poistui nopeasti.
"Hän menee hautausmaalle", ajatteli Karen.
"Niin, pikku Kai, tänään lasketaan monelle soturin haudalle, Istedin sankareille, tuoreita, tuoksuvia seppeleitä."
He saapuivat suuren, punaisen talon edustalle. Portaat olivat jyrkät, mutta asteet matalat ja kaidepuut valurautaa.