Avonaisella kadunpuolisella ovella seisoi rouva Grau, suuriruutuinen esiliina edessään, jäykistetty päähine päässään, joka hulmusi hänen päänsä ympärillä, ja hän kilisteli mahtavaa avainkimppuansa. Tuskin he olivat vaihtaneet ensimäiset tervehdykset, niin vanhus huudahti:
"Niin, sinä tapaat Valdemar Borriksen täällä, Karen, sillä hän tuli meidän isän seurassa Sottrupin kokouksesta."
Grau heitti suulaasen vaimoonsa varoittavan katseen, mutta sanottava se oli.
Karen punastui aivan veripunaiseksi — ei ainoastaan siksi, että hän nyt tiesi Valdemarin olevan täällä ja että tämä minä hetkenä hyvänsä saattoi astua ovesta sisään, vaan myös sen vuoksi, että hän huomasi toisten hämmingin.
Miten kiusallista oli istua siinä muka aivan välinpitämättömänä ja kuitenkin hytkähtää joka kerta kun ovi avautui tai kun ulkoa käytävästä kuului askelia.
Joka kerta kun joku tuli sisään, tuntui helpoittavalta, ettei se ollut
Valdemar, mutta vain hetkeksi, sillä kiusallinen odotus alkoi jälleen.
Niin, välistä Karen tarttui Kain käsivarteen kiinni. Jospa hän olisi voinut juosta hänen kanssaan pois, kauas pois tuhansien peninkulmien päähän, jotta Valdemarin ei enää olisi tarvinnut nähdä tätä hänen uskottomuutensa näkyvää todistetta!
Uskottomuutta se oli, joskin pappi sen oli siunannut.
Hän melkein häpesi poikaa, ikäänkuin hän olisi ollut äpärä.
Ja äkkiä Karen muisti vastikään lukeneensa jossakin kirjassa, miten nuori nainen, joka odotti ensimäistä lastansa, vei miehen, jota hän oikeastaan oli pettänyt ja nyt rakasti koko sielullansa, katsomaan sen lapsen kehtoa ja vaatteita, jonka hän oli lahjoittava toiselle miehelle, ja että tämä mies katseli hellänä ja liikutettuna tätä kaikkea. Olisi melkein voinut luulla, että tuo lapsi olisi ollut heidän yhteinen omaisuutensa.