Sitä ei Valdemar koskaan olisi tehnyt, vaikkapa hän yhä olisi rakastanutkin häntä. Ei, juuri senvuoksi hän ei koskaan olisi sitä tehnyt. Karen olisi halveksinut häntä, jos hän olisi kyennyt sitä tekemään.
Ja hän — tuo nuori vaimo. Miten arkailematon hän oli, kun hän saattoi sitä tehdä! Se oli luonnotonta, se oli epätotta! Sellaista ei voinut tuntea. Oi, mitä ne runoilijat saattoivat keittää kokoon! Se kirjailija ei ollut itse sitä tuntenut. Hän ei edes aavistanut, mitä se merkitsi! Mutta Karen sen tiesi!
Kuitenkin — aika kului, he joivat kahvia ja söivät illallista, mutta
Valdemaria ei kuulunut.
"Mikähän on voinut tapahtua?" sanoi emäntä katsellen kelloaan. "Borris ratsasti vain Dybbolmyllärin luo, siitä on jo neljä tuntia, ja hän aikoi tulla kotiin seitsemäksi."
"No! Hän ratsasti sillä uudella hevosella, jonka hän osti eilen", Grau veti pari sauhua piipustansa. "Jospa ei olisi tapahtunut mitään ikävää, sillä siihen hevoseen ei voi luottaa."
"Jeesus siunatkoon!" huudahti hänen vaimonsa.
Karen tunsi pistoksen sydämessään ja sätkähti.
Kun kello jo oli lyönyt yksitoista, eikä Valdemar vieläkään ollut tullut, niin Grau sanoi tahtovansa lähteä Dybboliin tiedustelemaan. Sitä ennen hänen kuitenkin piti toimittaa eräs kirje.
Sitten hän sekä hänen vaimonsa menivät huoneesta.
Karen ei voinut enää istua hiljaa pelkonsa vallassa, vaan juoksi paljain päin Kain kanssa lauttasillalle. Hän ei malttanut ottaa hattua päähänsä.