Niin pian kuin hän kaukaakin huomaisi Valdemarin, kiirehtisi hän heti sisään, sillä Valdemar ei saanut mistään hinnasta häntä nähdä.
Karen seisoi siinä pidellen Kaita kädestä ja tähysteli sykkivin sydämin ja tuskaisin silmin pitkin lauttasillan koko pituutta ja Dybboliin vievää mäkeä.
"Ketä me katselemme?" kysyi Kai.
Karen ei vastannut.
Ei ainoatakaan sielua näkynyt sillalla eikä maantiellä. Oli jo jokseenkin myöhäinen ilta ja yövahti tuli käyden häntä vastaan.
Hän oli kotoisin Borrisgaardista ja tervehti Karenia, aikoen ryhtyä pieneen keskusteluun hänen kanssansa.
Mutta Karen ei voinut puhua. Hänen sydämensä sykki niin kovasti, ettei hän voinut saada ainoatakaan sanaa suustansa.
"Minä tahdon mennä sillalle", sanoi Kai.
"Ei, ei, sinä jäät tänne! Me käännymme kohta kotiin!"
Ja Karen piteli lujemmin hänen kädestään kiinni.