"Ketä me odotamme?" kysyi Kai jälleen, jonka mielestä äidin käsi puristi häntä kuin ruuvi.
"Setä Valdemaria."
"Minä en kärsi häntä", huudahti Kai koko mustasukkaisen lapsensielunsa suoruudella.
Äkkiä kuului nopeata kavionkapsetta mäenrinteeltä.
Karen sätkähti ja näki samassa ruskean oriin ilman ratsastajaa kiitävän aika nelistä alas sillalle, harja liehuen ilmassa ja silmät hurjina.
"Tuolla on hevonen! Tuolla on hevonen!" huusi Kai riemuiten, mutta
Karen riuhtaisi hänet syrjään.
"Se on, Jumala paratkoon, Valdemar Borriksen uusi hevonen!" keskeytti yövahti. "Minä tunnen sen ristiluun!"
Karenilta hävisi mielenmaltti kokonaan hätäillessään rakastetun miehen hengen puolesta.
Hän unohti kaikki ympärillään, päästi lapsen käden irti ja riensi pelon ajamana sillalle, näkemättä ja kuulematta yövahdin varoitushuutoa, käsittämättä mitään muuta kuin tätä ainoaa ajatusta:
"Hän makaa tiellä, hän on hengenvaarassa, hän on kuollut! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä! Minä rakastan häntä!"