Tiedottomana rakkauden tuottamassa sieluntuskassaan hän ei huomannut myöskään, että pikku Kai juoksi hänen kintereillään.
Kai ei tahtonut jäädä yksin seisomaan, hän tahtoi mukaan ja koetti saavuttaa äitiänsä.
Kavioidenkapse kumahteli jo sillalla, ja yövahtikin tuli juosten, vaikka hän olikin jo hiukan jäykkä jaloistansa eikä sen vuoksi voinut liikkua rivakasti, ja hän näki, mitä Karen, silmittömästi juostessansa, — olisi voinut luulla että pelko olisi antanut hänelle siivet, — ei voinut huomata.
Mies, joka ajaessaan hevosta takaa varmaan oli kulkenut oikotietä, tuli nimittäin samalla kertaa kuin oriskin sillalle ja seurasi sen jäljessä.
Hevonen oli jo kiitänyt Karenin ohi, mutta Karen ei pysähtynyt, vaan juoksi suoraan nuoren miehen syliin.
"Mikä on hätänä, Karen Jürgens?" Se oli Valdemar.
"Hevonen", voihkui hän hengästyneenä. "Hevonen!"
Mutta Borris ei kuunnellut häntä. Hän juoksi edelleen, niinkuin elämä olisi riippunut hänen reippaudestansa, hän juoksi Karenin ohi, sillä hän oli nähnyt jotakin, mille Karen oli kääntänyt selkänsä. Kuului lapsen sydäntä särkevä tuskanhuudahdus ja yövahdin vieläkin kovempi huuto.
Kauhistuneena Karen kääntyi taakseen ja näki Kain, joka oli kompastunut, ja makasi pelokkaana jalkojaan sätkytellen keskellä siltaa.
Hän näki pillastuneen hevosen ilmaan kohotetun, raudoitetun kavion lapsen pään yläpuolella ja Valdemarin, joka sivulta hyökkäsi heidän väliinsä, tarttui suitsiin kiinni ja jättiläisvoimalla pakoitti hevosen takajaloilleen.