"Ottakaa pois hänet! Ottakaa pois hänet!" huusi Valdemar.
Kuin salama kiiti Karen paikalle ja riisti Kain luokseen, ja Valdemar hyppäsi hevosen selkään antaen sen tuntea kannuksiaan ja ratsastuspiiskaansa, kunnes se kaikki jäsenet vapisevina seisoi hiljaa ja äkkiä näytti yhtä lauhkealta kuin lammas.
"Hullu hevonen", sanoi Valdemar, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Tallirenki ei voinut sitä hallita."
Valdemar pakoitti sitä eteenpäin ja ratsasti tasaista ravia
Sonderborgiin.
Mutta Karen jäi sillalle seisomaan nojautuen käsikaiteesen ja puristi itkevän Kain rintaansa vasten.
Hänen silmissään kaikki hämärsi ja hänen korvansa suhisivat. Hänen rintansa työskenteli raskaasti. Hänen aivojensa läpi kiiti ajatus:
"Minä olin jättänyt lapseni! Minä olin jättänyt lapseni! Jumala antakoon sen minulle anteeksi! Unohdin kaikki hänen tähtensä — yksin lapsenikin! Jumala olisi voinut rangaista minua, mutta hän ei sitä tehnyt. — Oi, älä itke niin kovasti, Kai, olethan sinä äidin luona! Äiti ei enää koskaan jätä sinua — ei koskaan maailmassa! Ei koskaan maailmassa!"
Ja hän näki hengessään pelon kauhistamien silmiensä edessä lapsen tumman kiharapään veren tahraamana ja hevosen kavioiden murskaamana.
Mutta samassa virtasi tulivirta hänen ruumiinsa ja sielunsa läpi, valtava kiitollisuuden tunne silti miestä kohtaan, jota hän rakasti, sen vuoksi että hän oli pelastanut hänen poikansa.
"Niin, olipa se vähällä tosiaankin, pikku rouva", sanoi yövartia. "Enkö minä saa kantaa poikaa?"