"Ei, ei! Kiitos, kiitos! Minä en henno päästää häntä!"
Ja hän kantoi aarteensa kotiin onnellisen ilon valtaamana, jota hän ei ollut tuntenut synnyttäessään hänet.
Hän oli saanut pojan nyt toistamiseen, ja Valdemar, hän oli nyt sen antanut hänelle.
Kun Karen tuli käytävään lapsi sylissänsä, niin hän huomasi pian, ettei
Valdemar ollut kertonut mitään.
Karenkaan ei sanonut mitään, sillä hän arveli, että sen pitäisi jäädä salaisuudeksi heidän kesken. Hän ei muistanut silloin, että yövahtikin oli sen nähnyt.
"Hyväinen aika, mitäs tämä nyt merkitsee?" huudahti rouva Grau. "Valdemar tahtoo vielä tänä iltana lähteä kotiin. Jumala tiesi, mikä häntä oikein vaivaa? Eikä hän huoli ruuastakaan. Mitä se sitten merkitsee? Niin, niin, hän sanoo syöneensä myllärin luona. Onkos sekin laita tulla rehellisten ihmisten luo, eikä huolia heidän hyvästä ruuastansa? Olihan minulla vielä jäljellä niin mainion hyvää parsaa, todellakin erinomaista parsaa. Oikein sääli ja häpeä!"
Vanha, vieraanvarainen nainen kilisteli avainkimppuansa ja kiiruhti hakemaan miestänsä.
Mutta Karen meni sisään huoneesen Kain kanssa. Lapsi oli kietonut pyöreät käsivartensa äidin kaulaan, ikäänkuin hän ei koskaan enää aikoisi irroittaa niitä, sillä olihan hän hänen äitinsä. Poika nukkui nojaten päätään äidin olkapäähän.
"Valdemar", sanoi Karen.
Borris käännähti. Hän tunsi pistoksen sydämessään kuullessaan Karenin äänen soinnun.