Mutta Valdemarin kasvot eivät ilmaisseet mitään. Ne olivat kokonaan suljetut.
Karen olisi voinut sanoa:
"Minä tiedän, että sinä pakenet meitä, Valdemar, sillä sinä et tahdo, että me olisimme sinulle kiitollisuuden velassa."
Hän ei sanonut sitä kuitenkaan, mutta hänen äidinrakkautensa kohosi täydessä voimassaan Valdemaria kohtaan ja hän katsoi häntä suoraan silmiin.
"Valdemar", sanoi Karen, "äidin kiitosta et voi työntää luotasi. Ja vieläkin vähemmän saat sitä tehdä sen vuoksi, että minä unohdin Kain sinun tähtesi, ja luullessani sinua onnettomuuden kohdanneen, juoksin kuolemantuskassani pois hänen luotaan, löytääkseni sinut. Jumala antakoon sen minulle anteeksi. Kiitos, Valdemar."
Ja Karen meni pois yhtä hiljaa kuin oli tullutkin.
Valdemar seisoi hetken aikaa ja koetti tointua, mutta huone hänen mielestään pyöri ympäri.
Kun hän ratsasti kotiin tyynessä kesäillassa Dybbølin kautta, niin hän näki koko ajan Karenin kalmankalpeat kasvot edessään, sellaisena kuin hän tuskansa valtaamana oli tullut häntä vastaan lauttasillalla, paljaspäisenä, hapset juoksusta hajallaan.
Hänen sydäntänsä vihloi ajatellessaan sitä. Tämä itsepintainen sydän, joka janosi hänen rakkauttansa, ja kuitenkin halveksien työnsi sen luotaan.
Miksikä mies ei voi sietää, että nainen sanoo hänelle rakastavansa häntä, ennenkuin mies on sitä häneltä kysynyt?