Hyi! Eikö hänellä olisi samaa ihmisoikeutta kuin miehelläkin?
Niin, aivan oikein! Tämä epätoivoinen, itsepäinen sydän, uskollinen rakkaudessansa, sillä se ei tahtonut antaa repiä itseänsä rikki, ja uskollinen katkerassa vihassaan.
Se ei koskaan tahtonut unohtaa, että toinen oli omistanut Karenin ennen häntä. Ei koskaan, ei koskaan hän voittaisi tätä tunnettansa, kaikkein vähimmin silloin kun hän sulkisi hänet syliinsä.
Valdemar Borris pisti kannukset hevosensa kylkiin ja ajoi nelistäen eteenpäin.
Mutta eikö hän ollut enimmin julma itseänsä kohtaan? Ja eikö itse asiassa ollut hänen oma syynsä, ettei hän sillä kertaa ollut voinut voittaa arkuuttansa ja päästää rakkauttansa valloilleen, niin että Karenkin olisi sen tuntenut?
Olihan Karen hänessä nähnyt vain kylmäverisen serkun voimatta huomata hänessä rakastajaa, ja olihan vieraan miehen täytynyt tulla opettamaan hänelle mitä rakkaus oli?
Hänen omaa syytänsä se oli, hänen syytään!
Ja tämä ajatus ajoi häntä eteenpäin yhä kovemmalla vauhdilla.
Yön kuluessa valtasi hänet uusi tunne: se tunne, että jollei hän olisi saanut poikaa pelastetuksi, niin hän olisi koko elämänsä ajan tuntenut olevansa miesmurhaaja.
Ei sen vuoksi, että hänen hevosensa olisi tullut syypääksi pojan kuolemaan, eikä senkään vuoksi, että hän koskaan olisi toivonut pojan kuolemaa, mutta siksi, että hän koko sielustaan oli toivonut, ettei sitä poikaa olisi ollut olemassa.