Ja nyt hän oli nähnyt hänet suuressa hengenvaarassa aivan silmiensä edessä ja tuntenut, että hän mielemmin olisi huutanut kuolemalle: "Ota minut! Älä ota lasta!" kuin olisi tahtonut nähdä hevosenkavion musertavan tuon lapsen päätä.
No, niin! Sitä kiirastulta hänen tuli kai kestää! Miten voisin vihata sitä ihmistä, jonka hengen olen pelastanut?
Hänet valtasi äkkiä halu kerran nostaa tuo lapsi syliinsä ja sanoa:
"Sinulle ainakaan ei minulla ole mitään anteeksi annettavaa."
Hiljaisessa yössä, joka vaipui yhä syvemmälle yli Sundevedin, hän kuuli edelleen ratsastaessaan vain sovinnollisia ääniä:
"Sille, joka minua vastaan on rikkonut, tulee minun anteeksi antaa."
Satakielet, jotka tänä vuonna vielä juhannuksen jälkeenkin visertelivät, soinnuttivat viehkeitä rakkausliverryksiäan yli niittyjen ja ketojen, ja hänen mieleensä tunkeutui säteilevä valo: Hän oli sittenkin ennen kaikkia muita Karenin ajatuksissa! Karen oli unohtanut pojankin hänen tähtensä!
Salaperäisenä levisi maisema hänen ympärillään.
Vuoriseudussa on jotakin vankkaa ja käsiintuntuvaa, mutta tätä luonnonkauneutta ei voinut kosketella eikä tunnustella.
"Se voisi kadota sumuun ja utuun, jos hengittäisikin siihen", ajatteli hän.