Tämä tiedonanto otettiin vastaan myrskyisellä riemulla.
Valdemar Borris johti puhetta. Äänekkäästi ja uhkarohkeasti hän pani vastalauseen kaikkien puolesta.
"Ei ole oikeudenmukaista karkoittaa meidän palvelusväkeämme. Meillä on vielä tänäkin päivänä oikeus vedota viidenteen pykälään. 'Kaikkein pyhimmän ja jakamattoman kolminaisuuden nimessä' siinä seisoi: 'Hänen Majesteettinsa Itävallan keisari siirtää Hänen Majesteetilleen Preussin kuninkaalle kaikki Wienin rauhassa 30 päivänä lokakuuta 64 saavuttamansa oikeudet Holsteinin ja Slesvigin herttuakuntiin sillä määräyksellä, että väestö Slesvigin pohjoisissa piireissä, kun se vapaaehtoisessa äänestyksessä ilmoittaa haluavansa liittyä Tanskaan, on Tanskalle luovutettava'. Se päätettiin ja vahvistettiin 23 päivänä elokuuta 1866."
"Mutta kumottiin jälleen Preussin ja Itävallan kesken yhdentenätoista päivänä lokakuuta!" kajahti äkkiä vieras ääni.
Ei kukaan tiennyt mistä se tuli.
"Kaksitoista vuotta kului, ennenkuin se kumottiin", vastasi Borris ja antoi katseensa kulkea yli läsnäolijoiden, "ja se kumottiin meidän mieltämme kysymättä."
"Kuulkaa! Kuulkaa!" huudettiin sadoista suista yhtä aikaa.
"Vuonna 1878, kun Itävalta oli luopunut oikeudestansa, sanoi eräs saksalainen pappi: 'Nyt me juomme viidennen pykälän peijaisia!'
"Mitä siihen eteläjuutilainen vastasi? Hän vastasi: 'Niin, mutta me uskomme kuolleiden ylösnousemisen, herra pastori'!"
"Se on totta! Se on totta! Se oli kunnon mies, joka nuo sanat lausui!"