"Niin, kuka ei vihaisi saksalaista valtakuntaa?" kysyi Madsen. "Koko maailma on liittoutunut sitä vastaan, yksinpä nautaeläimetkin ovat lyöttäytyneet sitä vastaan, sillä niitä ei saa tuottaa tänne, eikä meille saa opettaa, miten parhaiten hoitaisimme karjaamme. Oi, sitä Saksan valtakunnan vihollista!"
Valtakunnan vihollinen!
Ei ketään se niin vainonnut kuin Valdemaria. Se seurasi häntä kaikkialla — yksin pimeässäkin maanteillä.
Valtakunnan vihollinen!
Sitä kuiskailtiin hänen korvaansa, sitä huudettiin hänelle kansankokouksissa. Valdemar olisi voinut vastata samoin kuin eräs tanskalainen sanoi preussilaisille kadulla Broagerissa vuonna kuusikymmentäneljä:
"Mitä te tahdotte täältä? Kuka on lähettänyt teidät tänne?"
"Kun pykälä numero viisi oli säädetty", sanoi Borris eräässä vaalikokouksessa, "niin arveli 'Norddeutsche Allgemeine Zeitung,' että väestön ensin piti oppia tuntemaan Preussin vallan siunausta, ennenkuin se ratkaisisi tahtoisiko se kuulua Tanskaan vai Saksaan. Emmeköhän me ole oppineet tuntemaan preussilaista hallitusta?"
"Olemme! Olemme kyllä!"
"Liiankin hyvin!" huusi Madsen.
"Meidän viljavaa, hyvin viljeltyä, rikasta maatamme he haluavat. Se on oikea makupala rautalakeille."