Epävarmuus sai kaikkialla alaa. Satoja ja tuhansia synnyltään tanskalaisia Preussin kansalaisia joutui äkkiä poliisin mielivallan alaisiksi.
Tämä kaikki tähtäsi niitä eteläjuutilaisia, jotka aikoinaan olivat valinneet Tanskan alamaisuuden antamalla optsioni-ilmoituksensa,[14] koska eivät tahtoneet vannoa valaa Preussille eivätkä ruveta saksalaisiksi sotilaiksi, mutta olivat myöhemmin sen peruuttaneet ja saaneet viranomaisilta sen tiedon, että heitä vastedes tultiin pitämään Preussin valtion kansalaisina.
Siitä kaikesta tosin oli jo kulunut kokonainen ihmisikä, mutta nyt asia äkkiä vedettiin esille, ja jos asianomaiset antaessaan optsioni-ilmoituksensa olivat olleet vain pari kolme päivää Tanskassa, niin heidät merkittiin nyt Tanskan alamaisiksi, siinä tapauksessa että he olivat ottaneet osaa taisteluun saksalaistuttamista vastaan.
Ilman muuta selitettiin erehdykseksi sitä seikkaa, että Preussin hallitus oli aikaisemmin tunnustanut heidät Saksan alamaisiksi.
Ja samoin kävi myös kaikkien aikoinaan asevelvollisina olleiden eteläjuutilaisten, joita ei oltu siirretty Tanskaan ja joita saksalais-ranskalaisen sodan aikana 1870 oli kutsuttu preussilaiseen sotapalvelukseen.
Sillä kertaa olivat nimittäin nuoret miehet joukottain lähteneet kuningaskuntaan, jotta heidän ei olisi tarvinnut lähteä sotaan Ranskaa vastaan.
Muutamat tekivät sen antamatta mitään optsioni-ilmoitusta, toiset taas semmoisen antoivat, mutta sitä ei otettu vastaan.
Mutta kaikkia heitä pidettiin karkulaisina ja he joutuivat rangaistuksen alaisiksi, kun palasivat takaisin maahan.
Tanskan hallitus puhui kuitenkin heidän puolestansa, ja siten saatiin Aabenraan konventsiooni toimeen 1872, jonka molemmat hallitukset hyväksyivät.
Tämän nojalla saattoivat siis kaikki nämät eteläjuutilaiset tulla takaisin ja jäädä maahan, niinkauan kuin he eivät antaneet aihetta minkäänlaisiin valituksiin.