Useat tunnetuimmista miehistä haastettiin kuulusteltaviksi, jotta — jos mahdollista — saataisiin selkoa, olivatko he Tanskan alamaisia.
Borriskin sai käskyn.
Mikä sekaannus vallitsikaan maaneuvosvirastoissa Eteläjyllannissa!
Monet entisistä karkoitetuista olivat vuosien kuluessa olleet monissa julkisissa luottamustoimissa — sekä kunnallisissa että kirkollisissa. He olivat olleet kirkonvanhimpia, toiset jäseninä Rendsborgin kirkolliskokouksessa, eräspä oli ollut piiripäivämiehenäkin.
Kaikki he olivat olleet Preussin alamaisia.
"Mutta mitenkähän tämä päättyy?" sanoivat virkamiehet, jotka lopulta olivat aivan pyörällä päästä.
"Schwamm darüber! [Vähät siitä!] Se on heidän asiansa!" naureskeli Madsen, joka myös oli saanut käskyn ja tunkeutui joukon läpi tervehtimään Borrista.
"Nyt he karkoittavat riimukiviäkin, Borris! Molemmat kivet Luiselundin linnanpuistosta Slienin eteläpuolella ovat lähetetyt Kielin museoon. Se on aivan heidän tapaistansa! Eteläslesvigin ranskalaisuuden ikivanhat todistajat muutetaan Ejderin toiselle puolelle Holsteiniin! Eivätkö kivetkään nyt saa puhua?"
Joukko tungeskeli ja työnsi toisiaan. Äkkiä tämän käsikahakan kestäessä joutui Valdemar erään repaleisen, kurjan miehen kanssa vastakkain, jota oli kuulusteltu eräässä varkausjutussa ja kuljetettiin nyt takaisin arestiin.
Samassa Borris tunsi nämät röyhkeät, veristyneet silmät.