"Se olla erehdys", sanoi nimismies, joka ikäänkuin väänteli itseään tehdessään tämän tunnustuksen, "että maaneuvos koko ihmisikä sitten luuli että te olla otettu takaisin Preussin alamainen."
"Preussilaiset maaneuvokset ovat usein erehtyneet", arveli Keldet, "ja erehtynevät vielä nytkin. No, koska te tahdotte saada niin monta kuin suinkin Tanskan alamaisiksi, niin siirtäkää vain rajaa! Silloin me kaikki muutumme!"
"Was sagen Sie?" [Mitä te sanotte?] kysyi nimismies ja nosti päänsä pystyyn.
"Minä sanon: mitä minun tulee tehdä?" kysyi Keldet.
"Te pitä hankkia kotiseututodistus ja pyytä asumalupa."
"Sitä minä en voi enkä tahdo tehdä, sillä minun kotini on tässä maassa."
Taaskin tuntui ikäänkuin nimismies olisi itseänsä väännellyt, vaikka hän ei ollutkaan niitä kelpo saksalaisia, jotka olivat huolissansa, ja joiden omatunto ei ollut kyllin jykevä.
"Niin, mitä me teke teille?"
"Voittehan viedä minut ulos tielle ja ampua minut niinkuin loppuun palvelleen hevosen. Minä olen vanha invaliidi, ja minulla on invaliidi-eläke. Enemmän kuin koko ihmisiän olen täyttänyt kaikki preussilaisen kansalaisen velvollisuudet ja käyttänyt hyväkseni kaikkia saksalaisen alamaisen oikeuksia. Velvollisuudet eivät ole olleet vähäiset, sen minä voin teille vakuuttaa. Minut kutsuttiin sotapalvelukseen. 1870 minä menin rykmenttini keralla Ranskaan, mutta ehkä sekin oli erehdys? Sillä minä, vanha tanskalainen sotilas vuodelta 1864, uskalsin panna henkeni ja ruumiini alttiiksi Saksan edestä monessa verisessä taistelussa. Se maksoi minulle vasemmasta kädestäni kolme sormea ja vasen käsivarteni jäykistyi. Senkö minä saan palkakseni? Sitten olen hoitanut virkaani, en ole kenenkään oikeutta loukannut, enkä edes kissallekaan pahaa tehnyt."
"Ei se mikä auta. Ei se yhtään mikä auta. Teidän isä olla optant, hän olla ulkomaalainen."