"No, sitten on Saksan valtakunnankansleri Bülow, joka itse oli tanskalaisen virkamiehen poika ja Tanskan alamainen, myös yksi niitä, jotka ulkomaalaisina karkoitetaan, kun ne tulevat vastuksellisiksi. Ja samoin myös monet tanskalaiset optantit, jotka lepäävät taistelutantereilla Ranskanmaalla. Te saatte kaivaa heidät ylös haudoistansa, voidaksenne heitä karkoittaa, herra nimismies. Meitä on ajettu kuin karjaa preussilaiselle teurastuspenkille. Mitä se sota meille merkitsi?"
Hän puristi kätensä nyrkkiin, niin että rystöt tulivat valkoisiksi.
"Minä olen koditon. Mitä sille voi tehdä? Ampukaa minut!"
"Te olla vain neljä päivä valmistusaika", jyrähteli nimismiehen ääni.
"Lähde Dänemarck, siellä teidän koti, ei täällä."
Ja kun maahanmuuttanut brandenburgilainen oli pamahuttanut tämän laukauksen miestä kohti, jonka esi-isät vuosisatojen kuluessa olivat asuneet maassa, niin hän käänsi selkänsä Tyge Keldetille ja läksi pois.
"Vieraat ihmiset ajavat maan omat lapset ovelle!" mutisi Keldet.
Vain neljä päivää valmistusaikaa!
Niinä päivinä oli paljo tekemistä.
Karen tuli heti ajaen heidän luokseen.
"Minä otan Ebben meille", sanoi hän. "Hän jää meille, ja saamme sitten nähdä miten asiat kääntyvät. Ja voihan Asta tulla jäljessä junalla, kun hän on saanut talon lukkoon. Mutta sitä ennen hän ajaa Egtvediin päivällistä syömään. Sulkekaa vain talo, älkääkä tehkö mitään muuta. Te ette tiedä vielä, miten kaikki päättyy."