He astuivat hetken aikaa.
"Ajatelkaa itse, jos teidät karkoitettaisiin lapsuudenkodistanne", sanoi Keldet.
"Se on Preussin Eylaussa", vastasi santarmi.
"Niin juuri, se on Preussin Eylaussa. Oi, minä mielessäni näen, kuinka kaunista siellä on. Villiviini —"
"Ei, vaan humala!" oikaisi toinen.
"Niin, enkö minä niin sanonut? Humalaköynnökset koristavat seiniä, ja kaali ja peruna kasvaa puutarhassa."
"Niin", puuttui santarmi puheesen, jonka mieli lämpeni, "mutta kuinka te tiedä sitä? Te ei koskaan olla siellä."
"Minä voin kuvailla sitä mielessäni", vastasi Keldet. "Koti on aina koti. Enpä tahtoisi olla teidän asemassanne."
"Miksikä ette?"
"Sillä minä en mitenkään tahtoisi karkoittaa ketään — en edes teitä sellaisesta kodista. Oi, sinä rakas Jumala! Joka niittyveräjä, joka oja! Enkö itse ole sitä kaivanut? Enkö itse ole sitä tehnyt? Otsani hiessä olen viljellyt pientä maatilkkuani. Ja se oli hyvää maata, oikein hyvää. Parempaa ei olisi voinut toivoakkaan."