Santarmi tuli oikein oudolle mielelle ja tähysteli Keldetin jälkeen, kun tämä tepasteli yli rajan, jossa tietolpat olivat muuttuneet punavalkeiksi.
Ehkä hänen preussilaiseen sydämeensä ensi kertaa hiipi hämärä aavistus siitä, että hän oli mukana väkivallantyössä.
Mutta Tyge Keldet astui kuningaskuntaan laulaen:
"Hyvästi, lapsuuskoti, jää, kaikk' kasvinpaikat armaat! Teist' ei mun mieltäni eroittaa voi etäisyydet harmaat."
Santarmi pudisti päätänsä, teki käännöksen oikealle ja astui etelää kohti.
Sillä välin Asta Keldet siivosi ja järjesteli. Äkkiä hänen mieleensä iski.
"Ketä varten minä siivoan?" kysyi hän.
Hän sulki oven, pisti avaimen taskuunsa ja istahti kivelle oven eteen odottaen Egtvedin vaunuja.
Hän heitti esiliinan päänsä yli ja istui huojuen edes ja takaisin.
"Oi Jumala, oi Jumala!" sanoi hän. "Tätä maailman surkeutta! Tätä maailman surkeutta! Maa on kyllä hyvä, maa on kyllä hyvä, mutta ihmiset, jotka vaeltavat siinä, ovat surkeita!"