Talo oli lukossa ja tuli sammutettu. Savu ei kohonnut piipusta, kissa vain istui katonharjalla ja naukui surkeasti.
"Voisipa luulla, että talo olisi kuollut tai noiduttu", sanoi eräs polkupyöräilijä, joka ajoi ohitse.
"Jos kolkuttaisi ovea, niin varmaan ei kukaan tulisi avaamaan. Monta tuollaista lukittua taloa on nykyään Eteläjyllannissa."
Borris oli sillä välin Esbenin ja Gyrithen luona.
"Mitä sinä tähystelet?" kysyi hän Esbeniltä, joka jälleen istui ikkunansa ääressä.
"Oi, anna hänen istua!" pyysi Gyrithe, "hän katselee Eteläjyllannin tulia."
"No! Jospa minulla olisi vain Højemarke täällä, eikä vääryyttä olisi olemassa", alkoi Esben, "niin sanoisin suureksi vapautukseksi, kun saa olla vapaana miehenä vapaassa maassa. Sitä en koskaan ennen ole kokenut. Täällä minä voin tehdä jotakin Eteläjyllannin hyväksi, siellä minä olin sidottu."
"Olipa se kuitenkin hyvä, kun niiksi tulee, että Esbenillä oli ne suitset suussansa, että hän oli optantin poika", sanoi Valdemar.
"Mutta ne olivat rautakuolaimet, jotka repivät hänet verille", vastasi
Gyrithe.
Sitten he keskustelivat Karenista. Gyrithe mainitsi hänen nimeänsä ja kertoi Karenin taistelusta ja raskaasta työstä. Hän oli kuullut siitä Højemarkesta, Frandseneilta ja rouva Borrikselta. Kaikki he kirjoittivat siitä.