Äkkiä kolkutettiin ovea ja Kai säikähti. Hän muisti kehrääjäeukkoa ja verisiä käsiä.
Ei siellä sentään ollut ketään muuta kuin eräs Borrisgaardin miehistä, joka toi paketin ja samalla kertoi, että Borris oli tullut kotiin, mutta "pyysi ettei rouva kiiruhtaisi sen vuoksi kotiin."
Mies poistui ja Karen meni hänen jäljessään väentupaan kestitäksensä häntä, mutta kun hän palasi jälleen sisään, niin hän huomasi, että jotakin oli tapahtunut.
Sekä äidin että tädin silmät loistivat, ja Kai hyökkäsi häntä vastaan kirja kumpaisessakin ojennetussa kädessään ja huusi riemuiten:
"Katsos, katsos! Tämän minä olen saanut! Minä sain sen setä
Valdemarilta!"
Karenin jalat tuntuivat horjuvan hänen allansa, eikä hän voinut oikein selvästi eteensä nähdä.
Hän istahti lähimmälle tuolille, otti kirjat vapiseviin käsiinsä ja avasi ne.
Ne olivat H.C. Andersenin satuja ja Valdemar oli lujalla, reippaalla käsialallaan kirjoittanut niihin:
"Kaille Valdemar sedältä!"
Karen ei nostanut päätään, vaan jäi hiljaa istumaan katsellen kirjoja, jotka lepäsivät hänen helmassansa; sillä välin molemmat äidit vaihtoivat katseita, jotka merkitsivät enemmän kuin monet sanat.