Mitäpä Karen tänä hetkenä olisi antanut, jos hän olisi saanut olla yksin, aivan yksin, niin ettei ainoakaan silmä, ei edes hellinkään, olisi häntä nähnyt!
Hänen päähänsä iski ajatus:
"Valdemar oli siis vihdoinkin tuntenut, että hänen tuli olla hyvä hänen pienelle pojallensa!"
Ja Karen alkoi käsittää, ettei Valdemar enää voinut kantaa vihaa lasta kohtaan, jonka hän oli estänyt tulemasta raajarikkoiseksi tai pelastanut varmasta kuolemasta.
"Oi, kuinka ystävällinen Valdemar setä oli!" sanoi Karen, sillä pitihän hänen sanoa jotakin, ja rouva Borris alkoi heti puhua jostakin muusta.
"Olipa se oikea joululahja! Olipa se oikea joululahja!" kajahteli alituisesti Karenin rinnassa ja hänen silmänsä loistivat, sillä ne olivat täynnä iloa.
Mutta Kai nukkui kirjat päänaluksen alla ja siitä päivästä pitäen hän rupesi puhumaan paljo Valdemar sedästä.
"Miksi hän ei tule koskaan meille? Miksei hän koskaan tule?" kysyi Kai.
Kun rouva Borris tuli kotiin, niin hän oli vain sanonut: "Oi, minkä ilon sinä tuotit kahdelle ihmiselle! Se, joka itsensä voittaa, on suurempi kuin se, joka valloittaa suuren kaupungin."
Valdemar kääntyi pois, eikä vastannut mitään. Hän sanoi vain kirjoittaneensa Keldetille, että hän heti tulisi takaisin.