Kun hän joulupäivänä kuljeskeli tietä myöten rautatieasemalle päin, kirkonkellojen kutsuessa preussilaisia virka- ja toimimiehiä jumalanpalvelukseen, niin hän pysähtyi äkkiä kuuntelemaan.
Kaukaa kuului ääntä. Tuulen siivillä se ennätti hänen luokseen ja se kuului niin ihmeen vakavalta ja kehoittavalta.
Hän astui edemmäksi, — siinä se oli taaskin, kaukainen kaiku vanhoilta, aikoja sitten vierineiltä ajoilta!
Hän pysähtyi vaistomaisesti ja katseli ympärilleen.
"Mitä ihmeen laulua se saattoi olla?"
Se läheni lähenemistään, mutta se kuulosti pikemmin hyräilyltä kuin laululta.
Nyt hän kuuli sen selvästi! Kansanlaulun liikuttavan kerron:
"Sota, turmio uhkaapi maata."
"Mutta kukahan kumma se siellä laulaa?" huudahti hän jääden kuuntelemaan.
Äkkiä hän näki pienen, lyhyen miehen, jolla oli valkea, kihara tukka ja täysiparta, tepastelevan tiellä ja hyräilevän: