"Minä olen viidenyhdeksättä vuoden vanha", myönsi Frandsen, "mutta sinä et saa estää minua äiti. Minä en voisi maata rauhassa haudassani, jollen nyt lähtisi vaaliin. Sillä nyt miestä kysytään. Joka mies kannelle! Ei kukaan saa laskea lippua. Auta minua nyt vaatteisin, äiti! Runko kestää kyllä sen verran."
"Jeesuksen nimeen sitten!" sanoi hänen vaimonsa. "En tahdo estää sinua velvollisuuttasi täyttämästä, Kræn."
Kun Frandsen oli päässyt lämpimästi käärittynä vaunuihin, niin hän läksi matkalle yhdessä Valdemarin kanssa, joka tuki häntä.
"Pidä kiinni minusta!" mutisi Frandsen, "päätäni pyörryttää. Minä olen noussut liiaksi ylätuuleen."
Frandsen oli niin kalpea kuin kuolema, ja kaikki kääntyivät häntä katsomaan ja sanoivat toisillensa:
"Siinä on vanha Frandsen! Siinä vanha Frandsen ajaa vaaliin!"
"Niin, vanha Frandsen se on, hyvät ihmiset", mutisi vanhus, laskeutuen suurella vaivalla ja Borriksen avulla alas vaunuista. "Te tunkeudutte minun ympärilleni, lapset. Niinkauan kuin minun ääneni voi kuulua maan päällä, niin se on kajahtava tanskan kielellä. Mitäpä te luulette suuren päällysmiehen muuten sanovan, kun minut viedään katselmukseen? Hän sanoisi: 'Frandsen, sinä olit pelkuri!'"
Toinen vanha mies tulla koppuroitsi keppinsä varassa. Hän oli jo täyttänyt yhdeksänkymmentäviisi vuotta.
"Sepä oli hyvin tehty! Hyvin osattu, Greisen, haudan partaalla!" sanoi Frandsen ja kiinnitti kuoppaiset, kuumehohteiset silmänsä häneen. Ne olivat syvällä tuuheitten kulmakarvojen alla. "Sinä olet kuitenkin minun esimieheni. Jumala suokoon, että me molemmat nyt samalla voisimme uhrata henkemme isänmaamme puolesta, niin että siitä olisi jotakin hyötyä! Minä olen aina rukoillut Jumalaa, että hän vapahtaisi minut luonnollisesta kuolemasta."
Ja molempien vanhusten täyttäessä vaalivelvollisuutensa, seisoi Borris ihmeissään erään nuoren saksalaisen rinnalla, joka vastikään oli muuttanut maahan ja jonka tyttärelle ei annettu vapautusta koulunkäynnistä syystä, että hänen piti palvella Borrisgaardissa.