"Joku tulee krouviin", huusi Frandsen. "Onko kukaan hevosia vastaan ottamassa?"
"Hiljaa, Kræn", sanoi hänen vaimonsa ja laski kätensä hänen kätensä päälle.
Hän oli niin kauan ollut lasten isä ja koko talon isä; nyt hän oli taaskin vain Kræn, hänen oma Kræninsä, eikä mikään muu koko maailmassa.
"Kunpa haikara lakkaisi kalkuttelemasta!" Frandsen heitteli päätään edestakaisin.
"Se kiusaa minua. Laula!" pyysi hän.
"Mitä minä laulaisin?" kysyi vaimo.
Ja hän alkoi laulaa vapisevalla äänellään:
"Mitä voittoa suo
meri maailman eksyttäväinen!"
"Se on hyvä", sanoi Frandsen. "Se sopii vanhalle merikarhulle. Minä olen ollut hurjapäinen ja suuri syntinen, Hertha."
"Aivan niin", uudisti hän. "Mutta joka kerta, kun olin ohjata purren karille, rukoilin minä Jumalaa tarttumaan peräsimeen. Muistatko Hertha?"