Mutta he eivät sittenkään rauhoittuneet. Jos suuri palkinto olisi luvattu Esbenin päästä — kuolleena tai elävänä! — niin eivät he olisi voineet tutkia suuremmalla innolla ja kiihkolla joka hiirenloukkoa.
Kello kaksi yöllä kolkutettiin sapelin kahvalla ulko-ovea.
"Jumalan nimessä, mikä nyt on hätänä?" huudahti rouva Frandsen, joka oli maannut valveilla eikä saanut surultaan unta. "Onko meidän suruhuoneemme muuttunut piiritetyksi linnoitukseksi?"
Yksi palvelijoista heitti vaatteet ylleen ja avasi oven.
"Kello on kaksi yöllä."
"Schadet nichts! Kommen Sie mal her!" [Ei se mitään tee. Tulkaappas tänne!]
Ja vartiojoukon etunenässä, — yhden santarmin asemesta heitä oli nyt neljä tai viisi, — kulki santarmi koko talon läpi. Ensiksi alhaalla, sitten vinnillä, portaita ylös ja alas.
Raskaat askeleet jymisivät nukkuvassa talossa.
Ovia avattiin, kasvoja tarkisteli sieltä-täältä ja ovia taas suljettiin.
"Santarmit eivät usko omia silmiänsä!" mutisi väki.