He murtautuivat makuuhuoneihin. He sytyttivät tulitikkuja, laskeutuivat maahan vatsalleen ja kurkistivat vuoteiden alle.
Mutta leski makasi kuunnellen melua ympärillään.
"Rakas, vanha Kræn", sanoi hän pannen kätensä ristiin, "sinä et tuntisi omaa taloasi."
Ei Esbeniä missään! Hän nukkui syvää, viatonta untansa tuolla puolen Kongeaata, eikä uneksinut edes hurjimmissakaan unennäöissänsä, jos hän yleensä lainkaan näki unta, että hän täten kummitteli keskellä yötä ja veti koko santarmivirastoa nenästä.
Ei etsitty ainoastaan Frandsenin krouvista, vaan myös naapuritaloista, ja kun ei niistäkään Esbeniä löytynyt, niin asetettiin mitä pikimmin vahdit — ei sen vähempää kuin kaksi konstaapelia ja kuusi santarmia, — niille molemmille teille, jotka johtivat rajan yli sille seudulle kuningaskuntaa, missä Esben asui.
Kylläpä siinä vahtiessa yöllä tuli kylmä.
Ilma oli raakaa ja tiet liejuiset ja ilkeät kaikella tavalla.
Sadepisarat ja rakeet löivät heitä kasvoihin ja sokaisivat silmiä. Ja kirvelivät nenää. He tömistivät jalkojansa hampaitten kalistessa suussa.
Mutta sitä myöten kuin aika kului, ja tämä ihmeellinen yöllinen vahdissaolo tuli tunnetuksi, kajahteli nauru heidän ympärillään yön hiljaisuudessa.
Eräs santarmeista oli ärtyneessä, katkerassa ja jähmettyneessä tilassaan kuulevinaan kaukaa vanhan Frandsenin kajahtelevaa merimiesnaurua.