Seurasipa nyt mitä ihmeellisin tarkastus.
Jokaiselle tietä myöten vierivälle vaunulle, jokaiselle jalkamiehelle, niille, jotka tulivat etelästä ja niille, jotka tulivat pohjoisesta, huusivat santarmit "Halt!"
Liike keskeytyi äkkiä koko linjalla.
Ja santarmit tähystelivät kaikkia kasvoihin, he katselivat kuvaa, ja jälleen kasvoja edessänsä, mutta merkillisintä kaikesta merkillisestä oli se, etteivät mitkään näistä kasvoista olleet Esbenin!
23.
Muuten ei tapahtunut mitään ihmeellistä tänä keväänä, jollei ota lukuun sitä, että Keldet sai jälleen tulla Preussin alamaiseksi maksamalla viisi markkaa, minkä hän myös teki, ja että brandenburgilainen, joka oli äänestänyt tanskalaisten ehdokasta, ja jota sen vuoksi preussilaiset boikottasivat, oli tullut sairaaksi, niin että häntä oli leikattava. Hänen tanskalainen naapurinsa sanoi: "Matkusta huoleti; minä pidän huolta kustannuksista!"
Mutta leikkaus ei onnistunut ja hän kuoli. Mutta kun mies oli haudattava, niin hänen vaimonsa vaati, että siunaus oli toimitettava tanskaksi, vaikkei hän ymmärtänytkään monta tanskan sanaa, eikä hänen miehensäkään olisi ymmärtänyt sitä paljoa paremmin.
Pappi kieltäytyi kauan sanoen: "Unsinn! Unsinn!" [Hullutusta!] Mutta lopulta hänen täytyi myöntyä.
Vaimo ja lapset jäivät tukalaan tilaan. Tanskalaiset keräsivät rahoja ensi hätään, mutta eräs maahanmuuttanut preussilainen antoi heidät ilmi, ja siten ne eteläjuutilaiset, jotka olivat keräyksen etupäässä, saivat maksaa kymmenen markkaa sakkoa, syystä että he olivat auttaneet ahdinkoon joutuneita saksalaisia.
Eräänä päivänä, jolloin saksalaiset viettivät vallankumousjuhlaa 1848 vuoden muistoksi, seisoi Karen satamassa pidellen Kaita kädestä ja hän näki että satamamestari suutuksissaan huitoi hurjasti käsiään ja huusi jotakin parille laivurille, jotka jahteineen olivat tulleet satamaan rajuilmaa pakoon. "Ei, ei, ei, ei!" huusivat laivurit. "Siunatkoon!" sanoi Karen. "Hän näyttää tahtovan pakoittaa heitä nostamaan Saksan lippua!"