Ja sitten hän kuuli satamamestarin huutavan: "Jollette nosta lippua, niin minä karkoitan teidät pois satamasta nousevan myrskyn käsiin!"
Laivurit silmäilivät merelle, joka aaltoili vaahtopäisenä, niin pitkälle kuin silmä kannatti. He pyöräyttivät mälliä suussaan ja kohauttivat öljylakkejaan.
"Tahtoisinpa nähdä, miten te sen tekisitte!" huusi toinen maallepäin. "Me emme nosta lippua emmekä ankkuriakaan. Meillä on oikeus jäädä satamaan niin pitkäksi aikaa kuin haluamme."
Karen puristi Kain kättä ja astui heti kotiin äyrään yli.
Kun hän pääsi sisään, niin hän riisti vaipan ja hatun päältään, ikäänkuin vaatteet olisivat tukehduttaneet häntä.
Hän ei tiennyt mistä se johtui, mutta tämä pieni tapaus, jonka hän sattumalta oli nähnyt, oli kiirehdyttänyt sitä, mitä oli mahdoton välttää.
Mitäpä sillä väliä, tapahtuisiko se ennemmin vai myöhemmin! Mitä oli tapahtuva, sen täytyi tapahtua. Se, mitä hän aina oli pelännyt, mutta alituisesti lykännyt toistaiseksi, oli nyt tullut.
Kesäloman loputtua tuli Kain mennä kouluun, hän oli kuuden vuoden vanha ja hän voisi saada tietää sen toisilta, mitä hänen piti saada kuulla vain omalta äidiltänsä.
"Kai", sanoi Karen äkkiä.
Kai tuli. Karen nosti hänet syliinsä, puristi häntä lujasti käsivarsillansa ja istui sitten kauan aikaa hiljaa mietteissään.