Kyllä, Kai pitäisi sen mielessänsä, mutta kun Karen päästi hänet alas sylistänsä, niin Kai heti rupesi leikkimään ja hänen ajatuksensa olivat niin kokonaan leikkiin kiintyneet, että Karenin sanat silminnähtävästi eivät olleet tehneet häneen niin syvää vaikutusta kuin Karen oli pelännyt.

"Jumalan kiitos", ajatteli Karen, "hän on vielä niin pieni."

Ja isä, joka on kuollut ja jota hän ei voi muistaa, on jotakin niin epätodellista, ikäänkuin häntä ei koskaan olisi ollutkaan.

Ruprecht Jürgens parka! Miksi Karen ei ollut puhunut hänestä enemmän pojalle? Tuo omantunnonpisto tuli aivan odottamatta.

Ei!

Karen nousi äkkiä ylös ja löi nyrkkiin puristetut kätensä yhteen. Hän tiesi, niin hän tunsi sielunsa syvimmässä, ettei hän koskaan oikein ollut rakastanut Jürgensiä ja että isä yhä enemmän oli vieraantunut omasta pojastansa.

Hän olisi aina pysynyt vieraana.

Mutta sattui kuitenkin usein, että kun Kai äkkiä keskeytti leikkinsä ja katsahti äitiin kirkkain, avonaisin silmin ja näytti kysyvän jotakin, jota hänellä oli oikeus kysyä, niin Karen laski silmänsä maahan.

Mitäpä Karen silloin ajatteli?

Mutta pelätty päivä läheni lähenemistään, ja jos Karen olisi sen unohtanut, niin Winberg olisi häntä siitä muistuttanut.