Ensi alussa oli paljon naurun syytä, mutta kun Karen eräänä päivänä elokuussa näki Kain istuvan karttansa ääressä ja kuuli hänen luettelevan: "Königsau, Inseln Alsen, Sundewitt, Flensburger Meerbusen, die Nordsee", ja näki sitten Tanskan kartan, johon oli painettu Fyenin, Langelandin, Lollandin, Falsterin ja Sjaellandin saarien yli "Inseln Preussen" [Preussin saaristo], niin hän ymmärsi, että nyt oli aika ruveta joka päivä kitkemään pois sitä rikkaruohoa, jota joka päivä kylvettiin.
Ja sitä vaivalloista työtä tehdään ja on tehty monessa tuhannessa kodissa koko maassa.
"Tiedätkö missä Eichtwitt on?" kysyi Kai. "Opettaja sanoi tänään, että minun pitäisi mennä Eichtwittiin."
"Hän tarkoitti, että menisit kotiin. Se on täällä missä sinä asut."
"Niin mutta täällä! Senhän minä tiedän paljoa paremmin! Sehän on
Egtved!"
"Niin, Egtved se on", sanoi äiti, "mutta hän on vieras maassa. Hän ei ymmärrä asiata sen paremmin. Katsoppas, Kai! Kaikki se, minkä näet tällä kartalla on Alsia ja Sundevedia, ja tässä näin me asumme."
Mutta nyt alkoi toinen isku seurata toistaan. Eräänä päivänä tuli Kai juoksujalassa kotiin ja kertoi, että opettaja oli kieltänyt heitä puhumasta tanskaa leikkipaikalla.
"Jos me sitä teemme, niin saamme selkäämme. Ja minun piti tuoda terveiset sinulle ja sanoa, että sinun pitäisi puhua minulle saksaa kotona, muuten minä saisin vielä enemmän selkääni kuin muut. Tiedäthän itse, minkä vuoksi!"
Karen kalpeni, mutta oli vaiti.
"Nyt se alkaa! Nyt se alkaa!" ajatteli hän. "Miten minä voin sitä kestää, kun poika ensi kertaa saa selkäänsä?"