Tästä lähin oli Kailla joka päivä tilaisuus kertoa, että se ja se oli saanut selkäänsä, koska hän oli puhunut tanskaa leikkipaikalla ja kepille he olivat antaneet nimeksi: "Dänenhass." [Tanskalaisviha.] Nyt he olivat jo melkein kaikki saaneet selkäänsä.
"Melkeinpä kaikki muut paitsi sinä", sanoi Karen purren hampaansa yhteen.
Paksunahkainen täytyi olla, eikä akkamaisesti taipua vähästä tässä maassa!
"Opettaja väijyy ja kuuntelee", sanoi Kai, "hän kuulee kun me kuiskutammekin."
"Hyi sentään!" huudahti rouva Borris, joka istui vieressä kuunnellen. "Niin, niin, Karen, sinun ei tarvitse kehoittaa häntä olemaan tanskalainen. Preussilaiset tekevät sitä sen sijaan selkäsaunalla. He eivät säästä vitsaa, joka päivä saa joku häpeällisen selkäsaunan. Kuinka suuresti preussilaiset rakastavatkaan meitä, eteläjuutilaisia, koska he kurittavat meitä niin kovasti! Eikö opettaja Kleiss sano lyödessänsä heitä: 'Nun soll ich euch die Pojutten Gedanken aus dem Kopfe treiben!" [Nyt minä ajan teidän päästänne juutilaisajatukset. (Pojutten = Potjyde = ruukkujuutilainen, jolla nimellä länsi-Jyllannin asukkaita nimitetään, syystä että ne aikoinaan ovat harjoittaneet suurta saviruukkuteollisuutta).]
Mutta seuraavana päivänä Karen säikähti, sillä Kai tuli hyvin kiihtyneenä kotiin.
Hän hyökkäsi sisään ja viskasi kirjat luotaan. Hattu oli takaraivolla ja kiharatukka aivan hiessä, sillä hän oli juossut hyvin kiireesti.
"Onko se totta?" huudahti hän. "Onko se totta, mitä opettaja sanoi tänään?"
"Mitä sitten, Kai? Mitä hän sanoi?"
"Äiti, onko se totta, että tanskalaiset vuonna 1864 olivat niin pelkurimaisia, että he juoksivat pakoon kuin jänikset, ja että tanskalaiset kiusasivat ja rääkkäsivät meitä, aivan kuin pahimmat maantienkulkurit ja rosvot?"