"Voi, kuinka märkiä ne ovat ja kuinka viluisia!" sanoi Kai.
Syyskuun ensimäisenä, pyhän Egidiuksen päivänä, istui Karen iltamyöhällä pää käden varassa kuunnellen eläköön-huutoja, jotka kajahtivat yltympärillä maakylistä, kun viimeisiä elokuormia ajettiin kotiin.
Hän ajatteli, että huomenna oli yksi preussilaisten monista "verijuhlista", — Sedanin päivä, — ja kaikki ne vanhemmat, jotka eivät antaneet lastensa juhlan kunniaksi kulkea huilujen ja rumpujen kajahtaessa juhlakulkueessa, saivat maksaa sakkoja, niin, ylemmissä kouluissa uhattiin lapsia eroittamisellakin.
Ei siinä mikään auttanut! Pojan täytyi lähteä. Sakot hän kyllä olisi maksanut, mutta poika olisi saanut siitä kärsiä.
Karen sai puraista tätäkin hapanta omenaa, niinkuin niin monta muutakin.
Sen jälkeen kuin lapsi oli joutunut kouluun, tuntui hänestä, ikäänkuin preussilaiset olisivat tienneet pitelevänsä hänen sydäntänsä rautakourassansa. Ei heidän tarvinnut muuta kuin kovasti puristaa, oikein kovasti puristaa!
Winberg avasi oven ja kurkisti sisään.
"Meneehän Kai Sedanjuhlaan?" kysyi hän.
"Kyllä", vastasi Karen.
Seuraavana aamuna meni Kai kouluun ja piteli päätään tavallistakin pystympänä.