Ihmeellistä kuinka "Dänenhass", joka hyppeli hänen toveriensa selässä, kiihoitti poikien sotarohkeutta ja sotahalua.
Mitä useammin se hyppeli, sitä vähemmän sitä pelättiin.
"Minun aarteeni! Minun oma, pieni, siunattu aarteeni!" mutisi Karen katsellessaan hänen jälkeensä ilosta säkenöivin silmin, jotka samalla kiilsivät kyynelissä.
Kaksi tuntia myöhemmin hän näki Klausin kantavan selässään Kaita pihan poikki.
"Hyvä Jumala!" huudahti Karen tuskissaan ja hyökkäsi ulos.
"He löivät häntä, senkin tolvanat!" sanoi Klaus. "Hän saattoi tuskin laahautua kotiin. Koetetaan riisua häneltä vaatteet päältä!"
"Kai! Pikku Kai! Äidin oma poika!" huudahti Karen ojentaen kätensä häntä kohti.
Mutta Klaus kantoi hänet sisään ja Karen riisui kiireesti häneltä vaatteet. Hän ei sanonut sanaakaan.
"Tuosta voi rouva nähdä!" murisi Klaus osoittaen paisunutta selkää. "He osaavat lyödä verille, nuo ihmiset!"
Äiti toi vettä ja sienen ja pehmeän liinarievun.