Hänessä oli jotakin juhlallista, hiljaista rauhaa, jonka taistelulla saavutettu päätös jättää ihmisen olentoon.
"Istu", sanoi Valdemar.
Karen totteli heti istuutuen alas.
Miksikä hän tuli!
Karenin huulet vapisivat, joka jäsen värisi ja hän puristi kätensä yhteen, voidakseen pysyä alallaan.
Hän tunsi, että jotakin oli tulossa, jotakin suurempaa ja voimakkaampaa, kuin mitä elämä tähän asti oli hänelle antanut.
"Mitä nyt on tulossa? Mitä nyt on tulossa?" ajatteli Karen vavisten.
Ja kuitenkaan hänellä ei ollut minkäänlaista syytä tällaiseen vapisemiseen ja värisemiseen.
Valdemarin katse ei ilmaissut muuta kuin surumielisyyttä ja lujaa tahtoa, kun hän kiinnitti sen Kareniin.
"Karen", sanoi Valdemar levollisella äänellä, "minä olen vihdoinkin oppinut antamaan anteeksi. Minä tahdon olla rehellinen sinulle. Sinä sanoit minulle kerran, että sinä rakastit minua jo ennen kuin menit naimisiin Jürgensin kanssa, ja minä olen ajatellut sitä paljon, voimatta ymmärtää sitä. Mutta nyt minä luulen päässeeni selville, ja sinun pitäisi myös selvittää itsellesi, että oikeastaan olet erehtynyt. Joka tapauksessa se olisi voinut jäädä todistamatta; ja Jürgens olisi helposti voinut sammuttaa sen pienen liekin. Jos hän olisi ollut tanskalainen eikä mitään sellaista olisi ollut teidän välillänne, niin olisit aivan hyvin voinut elää aavistamatta, että sitä pientä liekkiä oli ollut olemassakaan. Enkä minä usko sitä olleenkaan. Sinä panit arvoa minuun vasta sitten, kun olin tullut kielletyksi hedelmäksi."