"Valdemar!" sanoi Karen. "Kuinka sinä minua kiusaat!"
"Minä en ole katkera, Karen", jatkoi hän surumielisesti hymyillen. "Mutta jos me tahdomme päästä totuuden perille, niin meidän täytyy etsiä sitä yhdessä. Sinä tahdot ehkä sanoa, että sinä aivan toisella tavalla, parhaimmalla minuudellasi rakastit minua, mutta mitä se auttaisi? Niin, aivan oikein! Sinä rakastit hänen kaunista ruumistansa, mutta et hänen sieluansa, sinä rakastit minun sieluani, mutta et minun ruumistani. Kumpikin seikka tuottaa onnettomuutta avioliitossa. Olisihan onnen huomaan tuokin voinut käydä — sinultakin ja Jürgensiltä. Mutta vähät siitä! Sinä olit lapsi, sinä et tiennyt mitä sinä teit, ja sen vuoksi olen voinut antaa sinulle anteeksi."
Valdemar oli hetken vaiti, ikäänkuin hän itse olisi pelännyt sitä, mikä nyt seuraisi.
Ja sitten hän sanoi:
"Minä tulen kysymään sinulta, tahdotko ottaa minut pikku Kain isäksi?"
"Valdemar!" huudahti Karen, hypähtäen pystyyn.
"Minä tahdon olla hänelle hyvä isä", sanoi Borris, "mutta minä tahdon taaskin olla sinulle rehellinen. Sillä tavalla kuin kerran olisin voinut sinua rakastaa, niin sanomattomalla riemulla, en nyt enää voi rakastaa sinua. Meidän suhteemme ei voi olla, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niinkuin kaikkea sitä, mikä meidän välillämme on, ei olisi olemassa. Minun rakkauteni on — ehkä parempi, ehkä vähemmän itserakas, mutta siihen on sekaantunut surua, sillä jotakin ehkä ei kuitenkaan kokonaan voida sovittaa. Minun täytyy valmistaa sinua siihen, että minulle voi tulla synkkiä hetkiä, joita minun jälleen on vaikea voittaa. Tahdotko sinä olla kärsivällinen minun kanssani? Uskallatko sinä suostua, nyt kun sinä tiedät totuuden? Minä lupaan sinulle, että Jumalan nimessä teen kaikki mitä voin voittaakseni sitä."
Karen seisoi hiljaa liikahtamatta. Hän tunsi Valdemarin sieluntuskan hiipivän jäätävällä kylmyydellä omaan sydämeensä. Se tunkeutui aivan sydänjuureen saakka. Nyt vasta hän tiesi, kuinka paljon hän oli rikkonut Valdemaria vastaan ja mitä hän hänelle oli tehnyt.
Ei, Valdemar ei ollut enää sama kuin ennen, ja syy oli kokonaan Karenin.
He tunsivat kumpikin, että muisto, aivan kuin enkeli liekkimiekkoinensa, oli vartioimassa heitä ja sulki heiltä huolettoman onnen paradiisin, ja että heidän nyt aivan kuin kahden syntisen ihmisen täytyi tehdä työtä tuskissansa.