Karenin kärsimyksen tie ei vielä ollut lopussa.
Kun hän ajoi Frandsenin krouvin ohi, niin suuri joukko naisia seisoi sen ulkopuolella. Talviaurinko oli varsin lämmin ja he näyttivät kaikki olevan hyvällä mielellä jos jostakin asiasta.
He näyttivät veitikkamaisilta ja suut sekä silmät hymyilivät.
Muutamat olivat istahtaneet suljettuihin vaunuihin ja joivat siellä kahvia ilon vallitessa.
"Mikä siellä on keskellä tietä?" kysyi Karen ja pysähdytti hevosensa.
"Me olemme valtiolle vaarallisia", vastasi naurunhaluinen nuori vaimo. "Me olemme ajetut ulos. Me olisimme tahtoneet kuunnella haudankaivaja Madsenin lukevan Holbergia, mutta sitä me naiset emme saaneet. Se oli 'grober Unfug' [Törkeätä epäjärjestystä]. Nimismies ehkä pelkää, että meidän siveytemme siitä kärsisi, ja arvelee että vain miehet saavat kuulla niin paljon sopimattomia sanoja. Sillä Madsen, hän lausuu ne kaikki niin suurenmoisen hauskasti, että niistä on oikea ilo."
"Sen jälkeen kuin hän lakkasi työstänsä kellotapulissa ja hautausmaalla, on hän ikäänkuin tullut maallisemmaksi", sanoi toinen. "Nytpä vasta hänen kelpaa johtaa tanssia kaikissa tanssiaisissa. Sellaista hyppyä kuin Madsen voi saada aikaan! Ja jos hän vaan samalla voisi potkaista preussiläisiäkin, niin olisipa hän saanut lyödyksi kaksi kärpästä yhdellä iskulla."
Eräs naisista töytäsi kylkeen sitä, joka viimeksi puhui.
"Varo suutasi", kuiskasi hän. "Häneen ei kuitenkaan voi luottaa."
Karen kuuli sen. Hän läimähytti hevostaan ja hänestä tuntui ikäänkuin jotakin pahaa olisi ollut kintereillä.