Hän tahtoi myös käydä Højemarkessa, — ei hiipiä sinne kuin varas yöllä, vaan kaikkien nähden valkealla päivällä.
Karen ajoi pihaan. Hän oli morsian, kun hän viimeksi läksi täältä ja äiti seisoi silloin ruohokentällä ja katsoi hänen jälkeensä. Niin, ajatuksissansa hän sen vain oli nähnyt, sillä eihän hän uskaltanut taakseenkaan katsoa sillä kertaa.
Hänestä tuntui, ikäänkuin hän ei itse, vaan joku toinen, ventovieras, sinä päivänä olisi ajanut pois talosta.
Kuului haukuntaa, ilon vinkunaa ja Hektor oli hypätä vaunuun hänen luoksensa. Koira seisoi pystyssä, etukäpälät pyörällä ja nuoli hänen käsiänsä.
Karen hyppäsi alas ja hänen täytyi varjella itseään sen voimakkailta rakkaudenosoituksilta.
"Hiljaa, hiljaa, Hektor! Hiljaa!"
Kuinka hän saattoi ajatella koiraa, nyt kun sydän oli niin täysi, että se oli haljeta ihmisten vuoksi.
Ei Esbeniä! Ei Gyritheä! Ei Sidseliä!
Hän tiesi, että jos Esben olisi ollut kotona ja jos hän sittenkin olisi astunut tästä ovesta sisään sekä olisi kohdannut hänet ovessa, niin, — mitä Esben silloin olisi sanonut, ja mitä hän itse silloin olisi sanonut, siitä hän ei olisi välittänyt.
Mutta sen hän tiesi, että hän olisi voinut huutaa ilosta, jos hän olisi kohdannut hänet nyt tällä ovella.