"Me odotamme vielä sitä kirjettä, mutta minä aavistan, ettei Sidsel tule. Minusta tuntuu siltä, ikäänkuin me kaikki olisimme nähneet Sidselin viimeistä kertaa tässä maailmassa."
Ja sitten hän alkoi kertoa, että hän pian aikoi lähteä Esbenin ja Gyrithen luo viikon päiviksi, sillä hän halusi kuitenkin nähdä sitä taloa, jonka he siellä olivat ostaneet itselleen. Joka kirjeessä he pyysivät häntä tulemaan ja "sinähän tiedät, ettei Esben ole kaikkein kärsivällisempiä eikä jaksa kovin kauan odottaa."
Hän oli tuskin puhunut loppuun, kun Karen oli hänen vieressänsä ja otti kahvikannun hänen kädestänsä.
"Sinun pitää lähteä heti! Kirjoita vain että tulet parin päivän kuluttua. Oi, miten surkeata, kun Esben saa niin kauan odottaa! Minä kaadan. Sinä olet väsynyt, käy istumaan, äiti! Niin, kuinka suloista, että sinä lähdet Esbenin ja Gyrithen luo! Minä käyn joka päivä katsomassa taloa, siihen voit luottaa. Sinun ei pidä huolehtia mistään, äiti!"
"No niin", sanoi rouva Grunnet, ja istuutui, "ei siltä! — Voihan sitä vaikka kuollakseen kaivata lapsiansa!"
"Olenhan minä sinulla, äiti."
Se tuli naurun ja itkun sekaisesti.
"Niin, sinä olet tullut takaisin", sanoi rouva Grunnet hiljaa.
Ennenkuin hän tiesi mistään, oli tytär polvillaan hänen edessänsä ja piiloitti kiharaisen päänsä hänen syliinsä.
Herranen aika, kuinka monta kertaa Karen oli eläissänsä sitä tehnyt! Aina siitä pahasta päivästä alkain, jolloin hän kolmen vuoden vanhana oli ottanut punaisen omenan kulmakaapin korista.