Se oli sittenkin hänen varmin turvapaikkansa. Siinä hän saattoi tehdä tunnustuksensa ja siinä hän sai lohdutusta.
Äiti siveli hänen päätään.
"Mitäs nyt, pikku Karen?"
"Äiti, sinä aikana kuin minä olin poissa", - sillä tavalla hän aina puhui sairaudestansa, — "ja taas tulin tuntoihini, niin minulle selveni niin paljon, jota en ennen kyennyt selvittämään. Oletappas, että Jürgens olisi elänyt."
Hän vaikeni ja näytti etsivän sanoja.
"Niin, — jos nyt Jürgens olisi elänyt, — niin mitä sitten, Karen?"
Äiti tahtoi mielellään osoittaa hänelle suurta kärsivällisyyttä.
"Se ei koskaan olisi parantunut. Me emme olisi voineet luoda itseämme uudestaan. Onhan niitä ihmisiä, joilla ei ole kansallisuustunnetta. Niiden laita on kuin amphibioiden, joista luin luonnonhistoriassa. Mutta paneppa kala ja lintu yhteen, se ei käy päinsä. Toisen on pakko elää vedessä, toisen ilmassa. Ymmärrätkö sinä! Hän sairasti täällä koti-ikävää ja minä olisin tullut sairaaksi koti-ikävästä, jos olisin elänyt hänen kotonansa. 'Minun rakkauteni maa'! Voiko mies sanoa - sillä tavalla? Ei, ainoastaan itsensäuhraava, epäitsenäinen nainen. Tuliko Eteläjyllanti koskaan Jürgensin 'rakkauden maaksi'?"
"Ymmärrätkös äiti! Hänelle oli ylitse kaikkea muuta rakas 'der Kaiser' [Keisari] ja 'das Preusserthum' [preussiläisyys]. Luulenpa että hän asetti ne itse taivaan Luojaakin korkeammalle, äiti. Ja minä vihasin heitä, minä vihasin heitä!"
Karen veti syvältä henkeään. "Kiitin siitä joka ainoa päivä, joka kului, kiitin siitä joka ainoa ilta ja joka ainoa aamu!"